Trauma ei ole kohtalo, vaan osa elämää 

Oli aika, jolloin oloni oli yksinkertaisesti raskas. Ei dramaattisella tavalla, vaan sellaisena hiljaisena, koko kehoa ja mieltä painavana raskautena, jolle ei tuntunut löytyvän sanoja. Mukana oli selittämättömiä fyysisiä vaivoja, ahdistusta ja pitkittynyttä stressiä. 

Kun aloin vähitellen ymmärtää, että kyse saattaisi olla traumasta, suhtauduin ajatukseen pitkään varoen. Trauma tuntui joltakin niin pelottavalta ja kohtalokkaalta, että sen ääneen sanominen tuntui melkein vaaralliselta. Ikään kuin sen nimeäminen tekisi siitä todemman, suuremman tai pysyvämmän. 

Ajattelin pitkään, että traumaa täytyy lähestyä varpaillaan, vakavana ja vakavoituen. Että se on jotakin hirveää, mitä ei saa keventää tai kyseenalaistaa. Vasta myöhemmin aloin ymmärtää, ettei sen tarvitse olla niin. Että trauman äärellä voi olla myös utelias. Jopa leikkisä. Lempeästi kiinnostunut. Halukas kuulemaan, mitä sillä on kerrottavaa. 

Kun puhutaan esimerkiksi kiintymyssuhdetraumasta, puhutaan aikuisten kohdalla lapsen silmin koetuista asioista ja hetkistä, jotka ovat ylittäneet senhetkisen sietokyvyn. Vaikka elämme aikuisen kehoa ja arkea, reagoimme näihin muistoihin yhä – usein tiedostamattamme – sisäisen lapsen tavoin: pelon, hämmennyksen, häpeän tai avuttomuuden kautta. 

Mikä silloin oli liikaa, ei välttämättä ole sitä enää nyt.

Minulle merkittävä oivallus oli se, että se mikä silloin oli liikaa, ei välttämättä ole sitä enää nyt. Aikuisena minulla on resursseja, sanoja ja turvaa, joita lapsena ei ollut. 

Kun olen uskaltanut pysähtyä muistojen ja tunteiden äärelle, olen huomannut jotakin yllättävää: minussa on kyky eheytyä, luita ja ytimiä myöten. Kyky muuttaa tapaa, jolla hermostoni reagoi, ja tapaa, jolla ajattelen itseäni ja menneisyyttäni. Minuun oli latautunut lapsen kauhua, jota aikuinen minussa on opetellut kannattelemaan, säätelemään ja vähitellen vapauttamaan. 

Sen myötä siihen tilaan, jossa ennen oli vain raskautta, on alkanut tulla tilaa riemulle. Aidolle ilolle ja hämmennykselle siitä, mihin kaikkeen olenkaan kykeneväinen. 

Mukana on ollut myös surua ja ihmettelyä. Miksi en aloittanut tätä aiemmin? Miksi en saanut tähän tukea jo silloin, kun olin pieni? Samalla ymmärrän, ettei traumaan voi suhtautua kevyesti, mutta ei myöskään niin, että siitä tulee koko identiteettiä määrittävä kertomus.

Trauma ei ole leima eikä kohtalo. Se on osa elämää, ei koko elämä. Osa vakavampia vastoinkäymisiä, haasteita ja koettelemuksia. Sitä voi lähestyä uteliaasti. Ehkä jopa lempeän leikkisästi. Suurella rakkaudella ja myötätunnolla itseä kohtaan. 

Kun työkaluja ei ollut 

Oman lapsuuden ja nuoruuden itseni vahingoittamisen taustalla ei ole ajatus siitä, että lapsuuteni olisi ollut vain onneton tai että syyttäisin kaikesta aikuisia ympärilläni. Rehellisyyden nimissä sellainenkin kausi oli, olin täynnä vihaa. Oman prosessin edetessä olen kuitenkin ymmärtänyt, että kyse on ollut ennen kaikkea taitojen puutteesta. 

Meidän perheessämme ei ollut keinoja itse- tai tunnesäätelyyn. Vanhempieni ikäpolven tunnetaidot ovat ajalta sodan jälkeen. Ja koska niitä ei ollut aikuisilla, niitä ei ollut myöskään minun ikäpolvellani. 

Kukaan ei opettanut, miten ahdistusta voi rauhoittaa. Miten vihaa voi kannatella niin, ettei sitä tarvitse kääntää itseä vastaan, ettei pahaa oloa tarvitsisi purkaa syömättömyyden, viiltelyn tai muun itsensä vahingoittamisen kautta. 

Päihteet toimivat hetken. Ne veivät kivun ja huomion pois tunteista, mutta vain hetkellisesti. Ne olivat selviytymiskeino, eivät vapaaehtoinen valinta.

Usein suojelemmekin lapsen sijaan vanhempaa vaikenemalla, kaunistellen, kierrellen ilmaisuissa, olemalla mukavia. 

Kun puhumme kiintymyssuhdetraumasta, puhumme asioista, jotka syntyvät suhteessa. Silti pelkäämme yhä nostaa esiin vanhempien toiminnan ja käytöksen vaikutuksia lapseen. Pelkäämme leimaavamme, syyllistävämme tai rikkovamme jotakin peruuttamattomasti. Usein suojelemmekin lapsen sijaan vanhempaa vaikenemalla, kaunistellen, kierrellen ilmaisuissa, olemalla mukavia. 

Haluan lapsen näkökulmasta sanoa, että tällainen toiminta vain mahdollistaa lapsen kärsimyksen jatkumisen. 

Vanhempia ”säästämällä” saatamme estää myös jotakin olennaista. Vanhempi, joka todella ymmärtää ja joutuu kohtaamaan oman toimintansa vaikutukset lapseen, saattaa juuri siksi haluta muuttua. Ymmärtää hinnan, jonka lapsi on maksanut. Kauniit, ympäripyöreät korulauseet eivät vie tätä viestiä perille. Kunnioittava, mutta rehellinen keskustelu sen sijaan voi osua maaliin. On pystyttävä kertomaan, mitä traumatisoituminen on ja miten se voi vaikuttaa lapseen, vanhemmuuteen, yhteyteen ja läheisyyteen. 

Olisin toivonut, että joku olisi lapsuudessani pysähtynyt sanoittamaan sitä, miten ylisukupolvinen trauma voi vaikuttaa pienen ihmisen psyyken ja hermoston kehitykseen. Että joku olisi kertonut, millaisia seurauksia sillä voi olla. Että se, miltä minusta tuntui, oli looginen ja ymmärrettävä reaktio ympäristöön, ei merkki siitä, että olisin halunnut olla tahallani hankala. Uskon, että se olisi ollut merkityksellistä myös lapsuudenperheelleni ja voinut tuoda ymmärrystä ja myötätuntoa paitsi minua, myös heitä itseään kohtaan. 

Nuorisopsykiatrialla työskennellessäni kuulin lauseen:“Lapsi tuo vanhemmat hoidon ääreen.” Toivoisin tämän olevan ensimmäisen tapaamisen lähtökohta. Hoitoon tulisi kuulua konkreettinen vanhempien omien säätelytaitojen opettaminen, ohjaus ja seuranta.

Liian usein psykiatrian ja lastensuojelun toimenpiteet kohdistuvat vain lapseen. Tämä lisää lapsen tunnetta siitä, että hän on viallinen, vääränlainen ja aiheuttaa ympäristölleen ongelmia. Lapset ovat lisäksi niin lojaaleja vanhempiaan kohtaan, että vaatii usein vuosikausien työn ja luottamuksen, ennen kuin he uskaltavat sanoa ääneen, jos kotona on kaltoinkohtelua, tai edes ymmärtävät sitä. Heille se on normaalia, kunnes he saavat kokemuksen jostakin muusta.

Tarvitsemme psykiatrian ja lastensuojelun kentälle ammattilaisia, jotka todella ymmärtävät trauman, shokin ja pitkittyneen stressin ilmenemismuodot, niiden vaikutukset sekä hoidon. Erityisesti nyt, kun resurssit ovat niukat, on välttämätöntä pohtia tarkkaan, mihin apu ja raha kohdennetaan, jotta vähäisillä resursseilla saadaan aikaan todellista ja kestävää muutosta. 

Vihan lupa ja vastuu 

Traumatyöskentelyn ytimessä on lupa tuntea. Viha on validi tunne. Katkeruus on validi tunne. Pelko ja ahdistus ovat valideja tunteita. Oleellista on se, miten opimme tunnistamaan niitä, pyytämään niiden äärellä apua, säätelemään niitä ja ymmärtämään niiden vaikutuksen omaan toimintaamme.

Kun trauma saa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, syntyy usein syvempi ymmärrys.

Kun trauma saa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, syntyy usein syvempi ymmärrys. Ei vain järjellä, vaan sydämellä. Ymmärrys siitä, että samassa suhteessa ovat olleet läsnä myös vanhempien omat haavat. Se ei poista vastuuta, mutta tuo mukaan inhimillisyyttä. 

En tarkoita, että toivoisin, ettei mitään tästä olisi tapahtunut. Tämä on vain yksi osa kulkemastani matkasta. On niin paljon muutakin, mitä olen elämässä saanut: hyvää, ehjää ja riemullista. Rakkautta ja huolenpitoa, läsnäoloa ja turvaa. Syliä. Ja omien lasten kautta syntynyt syvä merkityksellisyyden tunne. 

Ehkä juuri siksi tästä on mahdollista puhua. Ei syyllistäen, vaan ymmärtäen. Ei vaikenemalla, vaan sanoittamalla. Myös omat lapseni ovat olleet osa tätä ketjua, ja nyt kuljemme yhdessä uuteen suuntaan.

Lempeästi. Rehellisesti. Välillä itkien, välillä nauraen. Tietoisina siitä, että tehty työ on myös tulevia sukupolvia varten.